Viimeisiä kissanpentujentäytteisiä hetkiä...

Kuten otsikkokin kertoo, meillä vietellään nostalgisia hetkiä nyt ennen kuin pennut lähtevät uusiin koteihinsa, joissa toivottavasti viettävät onnellisesti koko loppuelämänsä.

Aina olen väittänyt, kun on kysytty että "miten pystyt näistä sitten luopumaan?", ettei se tee niin pahaa kun on alusta alkaen tiennyt että niistä täytyy jokin päivä myös luopua. Mutta myönnetään, tulen kyllä varmasti pari kyyneltäkin tirauttamaan.

Tämän kunniaksi nyt pieni kuvakollaasi ja muistelua meidän yhteisistä viikoista!

"Matkahan" alkoi... jo kesäkuussa kun Bristol saapui meille Oulusta. 17. päivä kesäkuuta noudin pojan Helsinki-Vantaan lentokentältä. Vielä tuolloinkin se, että meille tulee pentuja, tuntui niin kaukaiselta.

Noin kuukauden meillä asusteli hieno Bristol-herra. Äijä oli aika tassun alla, todettakoon näin. Mutta upea kissa kaikin puolin, leppoisa sohvaperuna.

Ja kollin vierailuhan tuotti tulosta. Ella rupesi paisumaan kuin pullataikina.

Aluksi sillä oli pieni pömppis

 Se turposi...

 Ja turposi...

.

... Ja turposi...

Kunnes oltiin siinä räjähdyspisteessä.

Sunnuntai aamupäivä meni jännittäessä. Aamulla huomasin maidon laskeutuneen hyvin, ja Ellan omistajan kanssa puhelimessa sovimme että hän lähtee ajelemaan iltapäivällä tänne pk-seudulle.

Synnytys alkoi aluksi normaalisti, veristä limaa tuli (ajateltiin limatulpan lopuiksi tms). Supisteli voimakkaasti. Kello meni menojansa. 13... 14 ja Ellan om. saapui... 15... 16... 17... 17.30... supistukset loppuivat. Ei mitään. Ei ponnistuksia, ei supistuksia. Soittoa Ellan kasvattajalle, kyselyä miten sen emolla oli mennyt synnytykset. Pentujen potkutkin vaimenivat.

Soitettiin tutulle eläinlääkärille, joka oli onneksemme päivystämässä. Startattiin sitten autolla kohti eläinlääkäriasema Herttaa, Helsingin Herttoniemeen. Selvisi, että ellei meillä olisi tässä tilanteessa ollut tuota tuttua eläinlääkäriä, ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia päästä päivystykseen sen päivän puolella pk-seudulla. Jostain syystä tuo kyseinen päivä oli päivystyksissä todella kiireinen.

Päästiin sitten aika nopeasti tutkittavaksi. Röntgen. Neljä pentua. Kukaan ei vielä synnytyskanavassa, mutta yksi näytti olevan hiukan selkätarjonnassa.

Annettiin emolle oksitosiinipiikki, viimeisenä vaihtoehtona ennen leikkausta. Se käynnisti supistukset uudelleen. Odoteltiin noin 15 minuuttia ponnistuksia. Ei ponnistuksia. Tuntui turhauttavalta tuijottaa kissaa koko se aika, kun supistuksista huolimatta se ei ponnistanut. Emoa siitä ei kuitenkaan pidä syyttää.

Päätettiin että keisarinleikataan. Kaikki tapahtui niin äkkiä, että en ehtinyt ajatellakaan asiaa. Eläinlääkäri antoi nukutuspiikin ja kissa nukahti pöydälle minun silitessäni sitä. Se kannettiin leikkauspöydälle. Sovittiin, että henkilöstöpulan (klinikalla oli paikalla ainoastaan tuo kyseinen eläinlääkäri, ei pieneläinhoitajiakaan tms) takia Ellan omistaja herättelee pennut. Minulle ei määrätty tehtäviä. Jäin lamautuneena seisomaan oviaukkoon. Olisin saanut mennä muualle odottamaan leikkauksen loppumista, mutta järki sanoi toista ja jalat toista. Ehkä se oli helpompi seisoa siinä katsomassa, kuin mennä istumaan hiljaisuuteen - ajattelemaan.

Muistan varmaan ikuisesti sen hetken. Muistan ensimmäiset pentujen miukaisut. Muistan kuinka pienimmäinen ei meinannut millään herätä, sen limakalvotkin olivat kuulema vaaleat. Muistan kuinka se kuitenkin virkosi. Muistan sen ilon kun katselin neljää vastasyntynyttä pentua.

Siitä seuraavat viikot ovatkin sellaisia, joiden yksityiskohdat ovat minulta peitossa. 2-3 tunnin välein ruokinta pullosta, emolta ei tullut tarpeeksi maitoa. Itsestänsä huolehtiminen jäi taka-alalle, käsissäni oli neljän pienen olennon elämä.

Ilo siitä kuinka jokainen kasvoi hyvin. Kuinka ne oppivat mönkimään, kuinka ne huusivat...

22. syyskuuta. Pojan kunto huononee. Se veltostuu päivän mittaan, tulee voimattomaksi ja apaattiseksi. Huomasin jo aamulla, mutta muu perhe ei vielä huolestunut. Illalla tilanne on niin paha, että itkien pyydän isääni hakemaan neuloja ja ruiskuja pojan nesteyttämiseksi. Noin pientä eläintä ei lähdetä viemään eläinlääkärille julkisilla, varsinkaan puoliltaöin. Nesteytän pienen eläimen omin tuumin. Rupean letkuruokkimaan pojan parin tunnin välein, koska se ei jaksa imeä lainkaan. Mielessä pelko siitä, ettei pentueen ainoa poika enään eläisi kun seuraavan kerran kurkistan pentulaatikkoon. Nukkumaan meneminen vaikeaa, mitä jos aamulla peli onkin menetetty? Hengitysvaikeudet, totaalinen voimattomuus... ei näyttänyt hyvältä.
Aamusta heti hakemaan pojalle antibiootteja. Poika oli jo hiukan parempi, ehkä nesteytys ja letkuruokinta auttoivat! Antibioottien jälkeen poika oli jo iltapäivästä ehdottomasti huomattavasti paremmassa kunnossa.

Päätettiin hakea koko pentueelle vielä antibiootit lauantaiaamuna, sillä perjantai-iltapäivänä kaikkien pentujen vointi oli laskenut. Mitsa nukkui pois joskus seitsemän jälkeen lauantai-illalla. Olimme olleet siitä jo edellisillasta todella huolestuneita, kun sillä oli selkeästi hyvin vaikea hengittää. Muistan keskustelumme kun Mitsa löytyi, juuri poisnukkuneena. Olin juuri nukkunut "päivä"unet, olinhan varsin uupunut itsekin.
Herään noin viittätoista yli seitsemän, äitini ja isäni tulevat huoneeseen katsomaan pentuja noin puolelta.
Ä: "Miksi tämä on märkä...?" (kokeilee pentupesän pehmusteita... nostaa pennut yksi kerrallaan pois märästä)
Ä: "Tämä pentu on nukkunut pois."

Pentu oli vielä lämmin. Äitini yritti elvyttääkin pentua, mutta pentu oli jo poissa. Ella kävi nuolemassa pentua jo kun löysimme sen. Se huomasi itsekin ettei pentu ole elossa, seuraavina viikkoina huomasin kuinka se kävi aina herättämässä nukkuvat pennut nuolemalla - kuin varmistaakseen niiden reagoivan ja elävän. Ei sillä, tein itsekin samoin välillä, vaikka sanotaankin ettei nukkuvaa pentua pidä herättää. Itsellensä ei vain pystynyt silloin mitään, kun takaraivossa oli pelko "mitä jos...?".

Muut pennut tervehtyivät hyvin, tytöillä (paitsi Mitsalla), tämä mysteeriflunssa ei ehtinyt edes kovin pahaksi.

Sitten tuleekin lähinnä kuvia...

Poitsu loukkasi tassunsa

Ja sitten niistä tulikin jo isoja....

Nyyhkis.