Vanha kuvapläjäys

Äsken tuli sellainen tunne, että haluan tänne kirjoittaa meidän viime kesän reissusta Onnin kanssa, joka sijoittui Pohjois-Karjalaan.

Lähinnä siksi, että mielessäni mietin ensi kesän ohjelmaa. Mieleeni tuli, että haluan ehdottomasti uusia viime kesän reissun Valtimolle. Kissat mukaan, tottakai. Täytyy vain toivoa, että mummoni pysyy tarpeeksi hyvässä kunnossa jotta voimme tuonne lähteä, ilman mummoa ei tuolla oleminen nimittäin tunnu oikealta. Onhan tuo alkujaan se paikka (tosin maata on ostettu nyt lisää ja vanha talo purettu aikoja sitten ja uusi rakennettu tilalle) jossa mummoni on koko lapsuutensa viettänyt ja minusta hän vain kuuluu tuohon paikkaan niin vahvasti. Valitettavasti hänkin menee aina vain huonompaan kuntoon ajan myötä. Mutta niinhän sen kuuluu mennä, ettei kaikki ole ikuista...

Kahden kissan kanssa matkustaminen tosin on hiukan hankalampaa kuin yhden kanssa, mutta kai se onnistuu kun ei Ella nyt niin suuri ole. :)

Mutta nyt, kuvia...

Meidän majoituspaikka, viehättävä puutalo korvessa. Ei sähköä, ei hanavettä. Kuolemanhiljaista. Kerrassaan fantastista.

Näkymä vieraskammarin ikkunasta kohti lounasta, niittyä ja vaara.

Onnikin nautti täysin sydämin tuolla olemisesta.

Onnin lempparinukkumapaikka tuolla, vieraskammarin sohva.

Nukkumista tuvassa,

Lähiseudun maisemia.

Pihalla valjastelemassa. Rakastan tuota penkkiä, samoin vanhaa kaivoa tuossa pihalla... <3

Meitin eroahdistunut kolli huusi aina ovella kun lähdin käymään vaikka huussissa tai valokuvaamassa, mutta aina sen jälkeen kun mummo oli sanonut että "Linnea tulee kohta takaisin", siirtyi tuo kuuliaisesti istumaan keittiön ikkunalle kun siitä näki hyvin pihaan. :)

Leikkimistä.

Syy, miksi oikeasti haluan nuo kissat mukaan tuonne, on se, että ihminen voi rentoutua tuolla kunnolla, mutta niin voi kissakin. Jotenkin näissä kuvissa näkyy mielestäni jotain sellaista Onnissa, mitä ei koskaan kaupungissa varsinkaan kuvissa näy. En tiedä erottavatko vieraat ihmiset sitä, mutta itse näen sen hyvin selvästi.

Ainoa, mikä tuolla paikassa oli haittana, oli hyttyset. Tuolla oli oikeasti iltaisin/öisin niin hiljaista, että hyttysen ininän kuuli sisällä kymmenen metrin päästä... Mutta minun pieni hyttyspyydystäjäni teki aina illalla jokaisesta meidän huoneen hyttysestä selvää. :) Suljin aina meidät yöksi vieraskammariin Onnin kanssa, koska vieraskammarista pääsee tupaan josta ilmeisesti piipun kautta tulee ihan järkyttävät määrät hyttysiä. Samoin ensimmäisenä yönä Onni oli levittänyt keittiön halkopinon päällä olleen roskapussin sisällön ympäri keittiötä...

Että tällaista pohdintaa tänä yönä. Tuonne tosiaankin kaipaan, vaikka olenkin henkeen ja vereen kaupunki-ihminen, niin mikään ei ole ihanempaa kuin päästä rentoutumaan tuonne aivan korpeen, missä ei kuule autojen ääntäkään kuin harvoin (ja yöllä ei oikeastaan koskaan, kuulee vain kuinka pikkulinnut laulavat). Samoin olisi haaveena nähdä tuolla jotain villieläimiä, susia tiedetään olevan lähistöllä, hirviä paljon, kettuja paljon, supikoiria, karhunkin on todettu käyneen ihan kuistin edessä nukkumassa, päiväpetolintuja, pöllöjä, ilveksiä... Hiiriä ja muita pikkujyrsijöitähän tuolla on myös valtavasti, sekä pikkulintuja. Aamuisin on myös ihana kuunnella niityn laidalla kukkuvaa käkeä. Viimeksi nähtiin useampaan kertaan sellainen upea ilmestys kuin sinisuohaukka.

Tämä kesä nyt on tällainen "kissakesä", en pääse oikeastaan lähtemään nyt paljoa mihinkään täältä pääkaupunkiseudulta. Saattaapi olla mahdollista matkata muutamaksi päiväksi Ouluun näkemään ukkiani äitini kanssa... tosin hiukan ristiriitaisella mielellä olisin sinne lähdössä kun ukkini ei muista että hänellä on edes lapsenlapsia. Mutta toisaalta haluaisin kovasti hänet nähdä vielä, kun ei voi tietää milloin hänestä aika jättää.

Eipä sitä oikeastaan tiedä koskaan, milloin näkee viimeisen kerran jonkun ihmisen. Se voi olla milloin vain, joten taitaa olla turha sit murehtia.