sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Mitä eläinharrastuksesi on sinulle antanut?

Vastaanotimme Näätäklaani-blogista mielenkiintoisen haasteen.

"Ideana on siis kertoa vastaus kysymykseen, mitä kissa-/koira-/hamsteri-/marsu-/fretti-/kani-/lintu-/hevos-/herppi-/eläinharrastuksesi on sinulle antanut?"

Kissaharrastus, se on kyllä minun kohdallani aika moniulotteinen asia. Ajattelin lähestyä aihetta aikajanan kautta.

2001 tai 2002
Mummoni vei minut SUROKin kissanäyttelyyn Helsingin jäähalliin. Vuodesta en ole satavarma, enkä edes siitä oliko kesä vai talvi, mutta epäilen kesää. Ainoat muistikuvani näyttelystä liittyvät näyttelyssä kiertämiseen ja (todennäköisesti) Maine coon -rotuisten kissojen korvatupsujen ihasteluun. Tuo päivä oli kuitenkin elämäni kannalta mullistava - silloin hurahdin kissoihin.

2002-2007
Alakouluikäinen Linnea kiertää äitinsä kanssa kaikki pääkaupunkiseudun kissanäyttelyt ja haaveilee omasta kissasta. Etsii jatkuvasti tietoa kissoista erityisesti kissakirjojen ja myöhemmin myös internetin kautta. Vuosien ajan jopa internet-selaimeni aloitussivu oli Suomen Kissaliiton etusivu.

Kissaihastuksia näyttelyissä: musta itämainen Pomo, kartusiaanipentu (? kyseessä oli joku sininen rotu, epäilen että kartusiaani) Helmi, snowshoepentu Lumena. Etenkin Pomoa kävimme moikkaamassa näyttelystä toiseen ja hurraamassa Pomon voitolle.

Vuoden 2005 tienoilla sain upean mahdollisuuden Zambian-kissalasta "vakituisena kissojen lomahoitajana". Se, kuinka alle kymmenvuotiaaseen tytöntylleröön luotettiin ja kuinka hänelle tarjottiin mahdollisuus olla vastuussa ja nauttia kolmen kauniin kissan seurasta, on näin jälkeenpäin aivan uskomattoman hienoa! Muistelen että pisimmillään olin yksin vastuussa kolmesta kissasta sen noin viikon ajan. Ja kuinka kissoja rakastava pikkutyttö siitä nauttikaan! Kävin oikeasti katsomassa kissoja parhaimmillaan 4-5 kertaa päivässä ja istuin kissoja hellien ja niitä katsellen pari tuntia, odottaen että kissoista ujoin, sininaamio siamilainen Kiara, tulisi myös moikkaamaan. Rohkeammat kaverit, ruskeanaamio siamilainen Samppu ja musta persialainen Turri jäivät myös tämän pikkutytön muistoihin vahvasti elämään. Ilman näitä kokemuksia olisin tuskin koskaan kiinnostunut kasvatustoiminnasta ja lähtenyt sitä kautta sijoituskodiksi. Kissoista yksin vastuussa oleminen myös luonnollisesti opetti vastuuta. Myöhemmin oli myös pari muuta hoitokissaa, ja vuodesta 2001 oli enollani ollut myös temperamenttinen ragdollneito Lilli, jota aina enollani kyläillessä mielelläni ihastelin.

2008
Vanhempani olivat eronneet alkuvuodesta. Äitini halusi, että minulle jäisi tuostakin ajasta jokin iloinen, onnellinen muisto. Puhuttiin vihdoin, että saisin sen kauan haaveillun, oman kissan. Kesällä meillä oli kuukauden ajan hoidossa ihastuttava kotikissarouva Pimu. Pimun kanssa ulkoilimme valjaissa päivittäin ja sain näin "harjoitella" myös sitä kissan omistamista.

Parin mutkan kautta, vaikka olin jo tuolloin ihastunut venäjänsiniseen rotuna ja olimme etsineet myös sopivaa venäjänsinispentua, meille saapuikin vain pari viikkoa Pimun meiltä lähdön jälkeen kotikissaherra Onni. Onnin kanssa olen saanut viettää paljon upeita hetkiä ja siltä osin Onni on aina minulle erityinen kissa, että olihan se tosiaan se vuosia haaveilemani oma kissani. Nuoren tytön kissainnostus näkyy Onnissa tänäkin päivänä - helpommin käsiteltävää kissaa saa hakea, Onni antaa erittäin kärsivällisesti katsoa niin hampaita kuin vaikka leikata kynsiäkin.

Näihin aikoihin tutustuin myös internetin keskustelupalstoihin, ja opin kaikkea uutta myös kissoista. Opin jakamaan myös omaa kissatietouttani muille ja keskustelemaan. Kiinnostuin myös valokuvaamisesta.





2010Olimme alkaneet harkita toisen kissan hankkimista Onnille kaveriksi. Äitini oli hyväksynyt ajatuksen sijoituskissasta, venäjänsinisestä. Kevättalvella 2010 laitoin viestiä Ellan kasvattajalle, kun näin suunnitellun mielenkiintoisen yhdistelmän. Kysyin, olisiko hän mahdollisesti ajatellut sijoittavansa kyseisestä yhdistelmästä naaraspentua. Ei ollut, mutta hänen kaverinsa olisi mahdollisesti ottamassa ja sijoittamassa pennun. Yhteystietomme annettiin sinne eteenpäin. Viestittelimme tämän toisen kasvattajan kanssa hieman, ja sovimme tapaamisen näyttelyyn. Näimme ja juttelimme. Tämän jälkeen tuli hiljaiseloa, emme pitäneet lainkaan yhteyttä kasvattajaan. Pennut olivat syntyneet, kasvaneet ja pariin kertaan ihailin niiden kuvia netissä. Ajattelin jo, että no, sinne meni se mahdollisuus tällä kertaa.

Elokuussa saimme kuitenkin kasvattajalta viestiä. Olemmeko vielä kiinnostuneet sijoituskissasta? Hänellä olisi sijoitettava naaraspentu. Tiedustelin mikä pentu oli kyseessä ja sehän oli pentu siitä yhdistelmästä, josta olin alunperinkin haaveillut. Tiedustelin mitä terveystutkimuksia (=testejä) kasvattaja toivoisi Onnista otettavan, jotta voitaisiin varmistaa ettei Onni ole este sijoituskissalle. Testit käytiin ottamassa ja osaa tuloksista odoteltiin parisen viikkoa. Tulokset tulivat puhtaana ja sovimme päivän, jolloin tulisimme katsomaan pentua. Oli syyskuu.

Kävimme tapaamassa uudestaan kasvattajaa ja pientä Ellaa, sekä kasvattajan muita kissoja. On mainittava, että tapasin silloin Ruskankin ensimmäistä kertaa. Kasvattaja kehotti harkitsemaan yön yli, mutta äitinikin totesi siihen että ei tarvitse, otamme pennun mielellämme. Sovittiin, että kasvattaja toisi pennun parin viikon kuluttua meille kotiin ja kirjoitettaisiin samalla paperit.

Ja niin, lokakuisena keskiviikkoiltapäivänä meille tuotiin pieni Ella. Pääsin ensimmäisiä kertoja näyttelyynkin oman kissan kanssa, itseasiassa heti samalla viikolla, jolloin pentu oli meille tullut.



2011
Näyttelyitä, kesällä Ellan astutus ja Ellan sulhasen meillä asuminen peräti kolmen viikon ajan. Ellan pennut. Ei missään nimessä millään tavalla helppo pentue, varsinainen vastoinkäymisten kertymä. Mitä opin? Kaikista eniten opin itsestäni. Surua, haastavia ja järkyttäviä hetkiä, tilanteita joissa oli pakko toimia, ilman että kukaan antoi toivoa. Kaiken suurimmankin epätoivon keskellä toivoin silti. Toisaalta koin myös onnistumisia - suurinpana onnistumisena juuri se, kuinka erittäin huonossa kunnossa olevan pennun kohdalta kukaan ei voinut sanoa että "kyllä se selviää" vaan sanottiin että "joskus vaan käy näin". En halunnut uskoa että niin voisi käydä, ja taistelin pennun kanssa aamuun, jolloin saimme pennulle antibioottien muodossa lisää apua. Nykyään kyseisestä pienestä pennusta on kasvanut hieno kolli.

Toisaalta, suurimpiin hetkiin kuuluivat myös Ellan keisarinleikkauksessa mukana oleminen (kuka 15-vuotias katselee omaa kissaansa vatsa auki? Voin todeta, että se kokemus oli kuitenkin yksi elämäni merkittävimmistä ja positiivinen kokemus), ja juuri ne hetket, kun minulle oli kerran näytetty miten pientä pentua nesteytetään piikittämällä liuosta sen niskanahan alle, ja yhtenä päivänä löydän itseni tilanteesta jossa joudun tekemään saman ilman kenenkään ohjeistusta pelkän muistikuvan perusteella. Edelleen muistan kuinka pahalta tuntui piikittää pienenpientä kissanpentua. Siihenkin kyllä tavallaan tottui, kun sitä teki kolmelle pennulle kaksi kertaa päivässä yli viikon ajan... Loppujenlopuksi Ellan pennut olivat kuitenkin kokonaisuutena positiivinen ja kasvattava kokemus.

2012-2014
Elämistä kahden kissan kanssa, näyttelyitä Ellan kanssa. Aloitin assistenttina pyörimisen näyttelyissä, ja tutustuin sitä kautta moniin, moniin uusiin ihmisiin. Näyttelyt muotoutuivat hienoiksi paikoiksi tutustua uusiin kissaihmisiin, "mahtavaa, paikka jossa voi höpöttää koko päivän kissoista ilman että kukaan katsoo kieroon!"

2014 alkuvuodestahan meille saapui Ruska. En ollut ajatellut toisen sijoituskissan tai ylipäätään kolmannen kissan ottamista juuri ollenkaan. Satuin kuitenkin huomaamaan, että Ruska etsi sijoituskotia. Koska olin tullut vuosien saatossa (ellen aina ollut ollut) erityisen nirsoksi mitä tulee sellaisiin kissoihin, jotka lemmikikseni haluaisin, totesin että käsissäni oli hieno tilaisuus. Sijoituskissa toisaalta myös kauhistutti - entä jos kohdattaisiin taas hirveästi vastoinkäymisiä, niinkuin Ellankin pentujen kanssa? Päätimme kuitenkin Ruskan ottaa meille kolmanneksi kissaksi ja keräsin varmuutta Ruskan tulevaa pentuetta varten esimerkiksi käymällä kasvattajakurssin ja pentujen hoitoon keskittyvän kurssin. Ja toisaalta tiesin koko ajan, että minulla on myös tukena tuttu kasvattaja.

Kuvan on ottanut Heikki Siltala (www.catza.net)


2015
Nykyhetki. Ruskan sijoitussopimus on saatettu päätökseen, pentujen kanssa kaikki sujui oikein mallikkaasti, ellei nyt oteta huomioon sitä että Onnin astumisten takia Ruska saatiin tiineeksi vasta kolmannella yrittämällä. Sain toisaalta kokea myös kissan normaalin synnytyksen ja taas paljon uutta kokemusta ja tietoa. Nyt suunnataan katseet tulevaisuuteen, haaveillaan, mutta toisaalta taas eletään hetkessä ja nautitaan siitä.

Kuvan on ottanut Naukulan mamma




Mitä kissaharrastus on siis minulle tuonut mukanaan?
Ainakin kolme omaa, aivan järjettömän rakasta ja mielestäni tietysti täydellistä kissayksilöä, joista on iloa päivittäin ja toivottavasti vielä vuosia eteenpäin.

Kokemusta, tietoa. Jota toivon voivani myös välittää eteenpäin vuosien varrella, auttaa muitakin. Myös esimerkiksi valokuvaamisosaamiseni on kehittynyt kissojen kuvaamisen ympärillä.

Kasvamista ihmisenä. Ei pelkästään kasvattavien ja haastavien kokemusten kautta, mutta ihan myös esimerkiksi sen kautta että väitän, että lemmikkien omistamisen myötä esimerkiksi fyysinen toisen koskettaminen on minulle huomattavasti luontaisempaa kuin jos en olisi koskaan lemmikkejä omistanut.

Ystäviä. Niitä, joille voi aina höpöttää kissoista ja niiden konnankoukuista, surkutella ongelmia joita aina välillä kohdataan. Ja niitä, joilta voi kysyä aina neuvoa.

Haaveita, unelmia. En häpeä myöntää, että ihan pikkutytöstä saakka olen haaveillut joskus kasvattavani kissoja. Se, tuleeko niin koskaan tapahtumaan, jää nähtäväksi. Ei ainakaan vielä hetkeen, mutta ehkä joskus. En pidä toisaalta mahdottomana sitäkään että minulla olisi taas joku päivä sijoituskissakin.



Mekin haastetaan muutama blogi mukaan kirjoittamaan siitä, mitä eläinharrastus on heille antanut. Haaste lähtee seuraaville (toivottavasti tämä haaste ei teillä vielä ole ollut!):
Naukulan kerho
Kuin kissa kermakupilla
Tassulinna
Simba-kissa, Nala ja Tiiti
Pikkupedot

8 kommenttia :

  1. Aikalailla 100 % kissailija sä kyllä olet :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, sitä ei varmaan voi kiistää. :P

      Poista
  2. Ihanasti kerrottu! Huomaa että olet lapsesta asti huolehtinut hyvin kissoista ja tykkäät niistä todella: ne ovat sinun elämäsi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, jollain tavalla sitä on kissoihin kiinni kasvanut tässä melkein 15 vuoden aikana, alle kouluikäisestä yliopistoikäiseen varttuessa. Veikkaan että kissoista on tullut minulle sellainen osa elämää, josta olisi todella vaikea luopua!

      Poista
  3. Tosi kiva ja ihanan pitkä juttu! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva että tykkäsit! :) Pelkäsin vähän, että tuleeko liian pitkä, mutta hyvä jos ei ollut liian pitkä teksti. :P

      Poista
  4. Aivan ihana tarina! Siinä onkin tullut heti ihan kunnon hurahdus kissoihin, kiva lukea tämmöisiä näyttelyiden kautta hurahteluja, vähän erilaisempaa näkökulmaa ja pohjustusta harrastukseen antaa varmasti! :) Ihana lukea miten vastuuntuntoista hoitamista ja tiedonkeruun suuruutta on ollut jo tosi nuorella iällä. :)

    Kiitos haasteesta, tämä on tosi mielenkiintoinen ja vaatii pohtimista! Toivottavasti saan vastattua tähän kuitenkin sen verran nopeaa että ehdin haastaa muitakin mukaan. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näyttelyiden kautta kissoihin hurahtaminen tuo varmaan tosiaan hieman erilaista näkökulmaa - voi olla tämän kautta myös helppo ymmärtää miksi rotukissapuoli ja kissanäyttelyt ovat minun näkökulmastani aika "luonnollinen juttu", mitä tulee kissaharrastukseen, ja pitkälti syy miksi olen rotukissoja päätynyt hankkimaan. Suurin syy varmasti myös siihen, miksi kissojani myös tykkään näyttelyttää, turistina näyttelyiden kiertäminen tuntuu nykyään aika "orvolta", kissan kanssa taas ei. :D

      Poista